Menin sitten ja leikkasin hiukset lyhyeksi. Muuta en sitten olekaan tehnyt. Ajatellut joko liikaa tai sitten ollut kokonaan ajattelematta. Jos jotain olen vuosien saatossa oppinut niin hallitsemaan ajatuksiani. Olen aina ihmetellyt miten ihmiset pystyvät blokkaamaan ajatuksiaan, mutta nyt osaan senkin taidon. Se on siis mahdollista, jopa minulla. Ajatusten ja tunteiden blokkaaminen on kyllä yhtä kuin harmaa elämä. Harmaa elämä on yhtä kuin turvallinen elämä. Turvallinen elämä on yhtä kuin tylsä ja tyhjä elämä. En oikein tiedä millä väriskaalalla tässä tällä hetkellä liikutaan. Aurinko on tullut takaisin, joten musta alkaa olla taaksejäänyttä elämää. Ehkä pakkasen vaaleansininen on päivän väri?

Olen kehitellyt itselleni uuden harrastuksen: lifestyleblogit. Ainakin olen melko varma, että ne on lifestyleblogeja. Luen coolien kolmekymppisten perheenäitien blogeja. Onko se sitten sellaista elämää, josta itsekin haaveilen ja siksi ne minua jollain tasolla kiinnostaa. Minua  ei kyllä kiinnosta pätkääkään niiden vaate- ja meikkijutut, lähinnä ne arkipäivän asiat, mitä ne syö aamupalaksi tai minkälainen sää on Etelä-Norjassa. Itseasiassa olen vähän pettynytkin siihen, että blogit Kalastajan vaimo ja Talo meren rannalla, pitivät lähinnä sisällään muoti ja sisustusjuttuja. Odotin ehkä sellaista rempseää maalaiselämää ja turskanpyyntiä. Tarkemmin ajateltuna se on se, mistä minä haaveilen. Sehän siinä onkin, ettei ne maalaisemännät ehdi mitään blogeja pitämään kun ne leipoo karjalanpiirakoita ja perkaa turskia. Tuollaiset kaupunkilaishepsankeikat ehtivät miettiä päivät pääksytystään ikkunaverhojen väriä.

Päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että elän väärässä ajassa. Luultavasti minun piti syntyä 1930-luvulla. Se olisi ollut jotain se.

Pitäisi päästä metsään. Pitäisi leikata tukka lyhyeksi. Pitäisi päästä kauas pois. Löysin kirjastosta kirjan naisesta, joka oli kotonaan kaikkialla, eikä yhtään missään. Samaistuin siihen vahvasti. On myöskin se sanonta, jossa sanotaan, että home is where your heart is. Sekin voisi olla totta ja ihan konkreettisesti kuulen kun sydämeni tuossa rinnassa jyskyttää eli olen siis kotona.  Aina aika ajoin  vain sisälläni kasvaa hirvittävän suuri levottomuus ja nyt on taas se aika. Ensimmäisenä kaikki arkinen ja normaali lakkaa huvittamasta. Yleensä kuitenkin nautin kaikista pienistä arkisista jutuista paljon. Nyt ei huvita edes laittaa ruokaa ja se on huolestuttavaa. Haluaisin tehdä suuria juttuja. Matkustaa, muuttaa, muuttua. Eilen katsoin olisiko mahdollista lähteä vuodeksi ulkomaille töihin. Kyllähän se varmaan jollain tasolla olisi. Se, että suunnittelee, vaikkei koskaan mitään toteutakaan, rauhoittaa jo jonkin verran ja kun aikaa kuluu, unohdan suloisesti kaikki haihatteluni ja palaan tyytyväisenä samaan oravanpyörään. 

Olen myös nähnyt jo kolmena peräkkäisenä yönä painajaisia. Se on minun maailmassani merkki siitä, etteivät asiat ole hyvin. Kun asiat on hyvin, unet toimii, on tasaisia ja joskus myös lohduttavia. Painajaisia näen vain silloin kun stressaan, suren,  pelkään tai olen levoton. Unessa on yleensä turvassa maailman pahoilta jutuilta, nyt ei sitäkään turvaa ole. Minä ja alitajuntani olemme siis sotatantereella. Se on jännä juttu kuinka hyvä minun alitajuntani osaakaan minulle välillä olla. Näen aina välillä unia, joita kutsun turvauniksi. Ne tulee silloin kun olen oikeasti hajoamassa palasiksi. Esimerkiksi Jenkeissä pahimpina aikoina näin unta, että olin suuressa talossa, jossa vallitsi aivan uskomattoman lämmin ja kodikas tunnelma. Istuin jossain suuressa huoneessa ja kaikki Suomen ystäväni tulivat siihen viereeni istumaan ja me otettiin toisia kädestä kiinni ja muodostettiin sellainen iso ympyrä, jossa väreili hyvää energiaa ja rakkautta. Aamulla kun heräsin, oli sellainen olo niin kuin olisin oikeasti tavannut kaikki ne ihmiset ja he olisivat kaataneet minun hyvää energiaa. Pitäisi löytää jostain jotain mielenrauhaa niin alitajunta leppyisi ja alkaisi taas yhteistyöhön. Tarvitsisin hyviä unia. Turvauni asteella en vielä ainakaan ole.

Mukavaa olla ailahtelevainen. Viime viikolla kaikki oli niin huippua ja yliaktiivisen mahtavaa. Nyt olen taas ihan eri puolella. Toisaalta lohduttavaa, koska huomenna saatan taas pulputa onnea. Ei voi koskaan tietää.

On surkuhupaisaa, että minä ylipäätänsä koskaan mietin, mitä kirjoitan tänne. Tajusin juuri, ettei tätä taida kukaan lukea, joten lähinnä kirjoitan itselleni. Kuitenkin on olemassa se mahdollisuus, että joku lukee ja se on otettava huomioon kirjoitettaessa. Sehän se blogin idea on kaiketi. Se, että kirjoitan blogia on kokonaan eri asia kuin päiväkirjan kirjoittaminen, vaikka sitä ei kukaan koskaan lukisikaan. Mahdollisuus on olemassa ja mahdollisuus on yhtä kuin rajoittava tekijä.

Päätän myös suhteellisen usein, että alan tosi aktiiviseksi bloggaajaksi. Se unohtuu suhteellisen nopeasti. Ihan niin kuin päätän alkaa runoilijaksi tai rohkeaksi, yhtä pitäviä päätöksiä. Maanantaina minulla oli hurjan paha mieli ja kaverikoiravierailun jälkeen menin kirjastoon. Siellä runokirjojen keskellä tapahtui kummallisia juttuja. Minä voimaannuin. Ehkä se oli kuolleiden runoilijoiden henget, ehkä se oli se, että luin ihan uskomattoman paskoja runoja, jotka oli julkaistu, ehkä se oli jumala, mutta niin siinä kävi. Alkoi suorastaan maaninen vaihe, jonka pauloissa olen melkein vieläkin. Toisaalta se on hyvä, toisaalta se on pelottavaa kun tuntee itsensä suorastaan yli-ihmiseksi. Useimmiten minä kuitenkin tunnen itseni ali-ihmiseksi ja epävarmaksi, että vaikka tuntisinkin itseni yli-ihmiseksi niin se tuskin tekee minusta röyhkeää tai kusipäätä. Nyt on kuitenkin ollut hyvä olla.

Jos haluaisin ajatella näitä asioita ja näitä päiviä toisessa valossa niin voisinhan sen tehdäkin. Enimmäkseen arkena olen yksin tai touhuan jotain koirien kanssa, ei minulla välttämättä olisi seuraa vaikka sitä kaipaisinkin. Kun kuitenkin  olen ihan tyytyväinen möyriessäni yksinäni (tai no, koirien kanssa) lumihangessa Ainolanpuistossa tai tuijottaen seinää oman huoneeni lattialla. Se VOISI olla hohdokasta jos ajattelisin hienoja tai korkealentoisia ajatuksia, mutta enimmäkseen ajattelen täysin julkaisukelvottomia höpöhöpöjuttuja.  Se on kuitenkin minun oma elämäni, enkä jaksa ajatella, että hukkaisin sitä sillä, etten tee mitään. On ollut aikoja, jolloin en ole osannut olla tekemättä mitään ja se, että osaa rauhoittua (vaikka sitten liikaakin...) on mielelle hyvästä. Kaiketi tässä alkaa aikuistua?

Aikuistumista on ainakin se, että jatkuvalla syötöllä kuulen vauvoista. Ne vyöryvät joukkovoimalla lähemmäs ja lähemmäs, joskin ihan sydämen vieressä olevat henkilöt eivät ole alkaneet sikiämään toistaiseksi. Siitä tuskin kriisittä selviää, ainakin jos itse olen siinä vaiheessa yhtä lähellä äitiyttä kuin nyt.  Henkisesti olen viime aikoina lähentynyt sitä aika tavalla, että kaiketi minullakin biologinen kello jossain uumenissa on.

Runoja pitäisi antaa pois. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Vaikka eilen juuri tajusin, ettei minulla ole sitä paloa, tuskaa tai epätoivoa, mitä on kaikilla, jotka kirjoittavat ammatikseen. Parempi vain hankkia joku turvallinen akateeminen ammatti ja käskeä iwannabesomebodyhaaveiden olla hiljaa.

 

 

 

Mielessäni satoja sanoja,

yritän tehdä niistä lauseita.

Tuhat uutta unelmaa,

kirjoitan niistä kohmeisin käsin.

Jos saatana saisi sieluni,

minusta tulisi runoilija,

pimeissä huoneissa

loppuisi muste kesken.

Aina on jotain muuta.

Uusi kesä,

Uusi rakkaus.

Uusi mahdollisuus onneen.

Sanon,

ettei sen ole väliä.

Se ei ole totta.

Minä osaan vain

kirjoittaa itseni onnelliseksi.

 

Ehkä sitten niin.

 

Maailmassa on paljon asioita, jotka tulee ja menee. Asioiden lisäksi myös ihmisiä. Myös minun maailmassa ja elämässä tulee ja menee ihmisiä. Varsinkin viime aikoina niitä on melkein mennyt yhtä paljon kuin tullutkin. Oikeastaan elämää voi ajatella sykleissä sen mukaan, kenen kanssa milloinkin hengailee. Sen lisäksi, että on näitä liikkuvia ihmisiä, minulla on myöskin ne ihmiset, jotka  fyysisesti tulevat ja menevät, mutta eivät oikeasti koskaan jätä minua, kulkevat sydämessä mukana joka ikisenä päivänä. Todella harvasta ihmisestä voin sanoa, että tiedän melkein 100% varmasti, ettei meidän tiet koskaan eroa. Eilen vietin iltani kolmen sellaisen tytön kanssa. Niitä iltoja on nykyään ihan liian harvoin ja joka ikisestä sellaisesta osaan olla kiitollinen. Kuten myös niistä tytöistä, jotka tietää minusta ihan liikaa ja rakastaa silti. Totuus on kuitenkin se, että minä rakastan niitä vielä enemmän.

Nämä metsät ovat minun.

Enkä osaa liikkua hiljaa

niin kuin tiedän

että pitäisi.

Niin kuin isä

ennen opetti.

 

Olen iso nyt,

enkä ole paljon oppinut.

Mutta minä rakastan metsääni,

joka ei käskenyt olla hiljaa.

 

Antoi huutaa perkeleitä,

potkia kivet pois tieltä,

hakata nyrkeillä puita.

 

Kun itku tuli,

tarjosi vihreän sylinsä

ja halasi paremmin

kuin yksikään ihminen ikinä osaa.