On surkuhupaisaa, että minä ylipäätänsä koskaan mietin, mitä kirjoitan tänne. Tajusin juuri, ettei tätä taida kukaan lukea, joten lähinnä kirjoitan itselleni. Kuitenkin on olemassa se mahdollisuus, että joku lukee ja se on otettava huomioon kirjoitettaessa. Sehän se blogin idea on kaiketi. Se, että kirjoitan blogia on kokonaan eri asia kuin päiväkirjan kirjoittaminen, vaikka sitä ei kukaan koskaan lukisikaan. Mahdollisuus on olemassa ja mahdollisuus on yhtä kuin rajoittava tekijä.

Päätän myös suhteellisen usein, että alan tosi aktiiviseksi bloggaajaksi. Se unohtuu suhteellisen nopeasti. Ihan niin kuin päätän alkaa runoilijaksi tai rohkeaksi, yhtä pitäviä päätöksiä. Maanantaina minulla oli hurjan paha mieli ja kaverikoiravierailun jälkeen menin kirjastoon. Siellä runokirjojen keskellä tapahtui kummallisia juttuja. Minä voimaannuin. Ehkä se oli kuolleiden runoilijoiden henget, ehkä se oli se, että luin ihan uskomattoman paskoja runoja, jotka oli julkaistu, ehkä se oli jumala, mutta niin siinä kävi. Alkoi suorastaan maaninen vaihe, jonka pauloissa olen melkein vieläkin. Toisaalta se on hyvä, toisaalta se on pelottavaa kun tuntee itsensä suorastaan yli-ihmiseksi. Useimmiten minä kuitenkin tunnen itseni ali-ihmiseksi ja epävarmaksi, että vaikka tuntisinkin itseni yli-ihmiseksi niin se tuskin tekee minusta röyhkeää tai kusipäätä. Nyt on kuitenkin ollut hyvä olla.

Jos haluaisin ajatella näitä asioita ja näitä päiviä toisessa valossa niin voisinhan sen tehdäkin. Enimmäkseen arkena olen yksin tai touhuan jotain koirien kanssa, ei minulla välttämättä olisi seuraa vaikka sitä kaipaisinkin. Kun kuitenkin  olen ihan tyytyväinen möyriessäni yksinäni (tai no, koirien kanssa) lumihangessa Ainolanpuistossa tai tuijottaen seinää oman huoneeni lattialla. Se VOISI olla hohdokasta jos ajattelisin hienoja tai korkealentoisia ajatuksia, mutta enimmäkseen ajattelen täysin julkaisukelvottomia höpöhöpöjuttuja.  Se on kuitenkin minun oma elämäni, enkä jaksa ajatella, että hukkaisin sitä sillä, etten tee mitään. On ollut aikoja, jolloin en ole osannut olla tekemättä mitään ja se, että osaa rauhoittua (vaikka sitten liikaakin...) on mielelle hyvästä. Kaiketi tässä alkaa aikuistua?

Aikuistumista on ainakin se, että jatkuvalla syötöllä kuulen vauvoista. Ne vyöryvät joukkovoimalla lähemmäs ja lähemmäs, joskin ihan sydämen vieressä olevat henkilöt eivät ole alkaneet sikiämään toistaiseksi. Siitä tuskin kriisittä selviää, ainakin jos itse olen siinä vaiheessa yhtä lähellä äitiyttä kuin nyt.  Henkisesti olen viime aikoina lähentynyt sitä aika tavalla, että kaiketi minullakin biologinen kello jossain uumenissa on.

Runoja pitäisi antaa pois. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Vaikka eilen juuri tajusin, ettei minulla ole sitä paloa, tuskaa tai epätoivoa, mitä on kaikilla, jotka kirjoittavat ammatikseen. Parempi vain hankkia joku turvallinen akateeminen ammatti ja käskeä iwannabesomebodyhaaveiden olla hiljaa.

 

 

 

Mielessäni satoja sanoja,

yritän tehdä niistä lauseita.

Tuhat uutta unelmaa,

kirjoitan niistä kohmeisin käsin.

Jos saatana saisi sieluni,

minusta tulisi runoilija,

pimeissä huoneissa

loppuisi muste kesken.

Aina on jotain muuta.

Uusi kesä,

Uusi rakkaus.

Uusi mahdollisuus onneen.

Sanon,

ettei sen ole väliä.

Se ei ole totta.

Minä osaan vain

kirjoittaa itseni onnelliseksi.

 

Ehkä sitten niin.