Viime aikoina olen ollut huolissani kirjoittamisesta. Tai lähinnä kirjoittamattomuudestani. Kotona käydessäni raahasin mukanani kaikki vanhat päiväkirjat ja runovihkot ja huomasin, että ainakin määrä on laskenut huolestuttavan alas. Yleensä en kirjoita kun olen onnellinen tai paljon ihmisten seurassa. Oikeastaan kumpikaan ei voi olla tämän hetkinen syy. Itsekritiikkini on myös kasvanut aika huimasti sitten teinivuosien. Toisaalta, mitäpä sitä paskaa kirjoittamaan. Päiväkirjaa vaan olisi kiva kirjoittaa useammin, että sitten joskus muistaisi.

Kun ne kaikki kirjoitukset tänne raahasin niin olihan niitä pakko lukeakin. Paljon naurunpyrskähdyksiä, myötähäpeää teini-Kaisan puolesta ja suruakin. Onneksi en ole enää niin nuori. Eritoten Jenkkien päiväkirja palautti muistoihin sen järkyttävän ahdistuksen ja itseinhon. Minä olen niin kovasti yrittänyt olla maailman täydellisin vaihto-oppilas ja ruoskinut itseäni aika armotta kun se ei ole onnistunut. Muutenkin huomaan olevani nykyisin itselleni paljon lempeämpi kuin silloin ennen. En edes muista milloin olisin oikeasti inhonnut itseäni viimeksi. Teininä se tuntui olevan enemmän kuin pysyvä tunnetila. Onko niiden asioiden suhteen vain luovuttanut vai olenko minä oikeasti alkanut pitää itsestäni enemmän? Luultavasti vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä. Jos nyt pääsisin siihen johonkin naistenlehteen kirjoittamaan kirjettä 16-vuotiaalle itselleni, olisi minulla paljon sanottavaa.

On myöskin asioita, joita minä kaipaan siltä tytöltä. Naiiviutta, uskoa ihmisiin ja asioihin. Kymmenen vuotta sitten en tainnut tietää kyynisyydestä hölkäsen pöläystä, nyt se on pesiytynyt Kekelän nurkkiin lopullisesti. Tietyllä tavalla olin silloin myös paljon rohkeampi. Muutaman kymmenen petttymyksen jälkeen olen kyynisyyden lisäksi alkanut ihan liian varovaiseksi. Oi ihana reikäpäisyys, tulisipa se takaisin.