Tänään on ollut hyvä päivä. Viime aikoina on ollut paljon paljon huonompiakin päiviä, eikä se ole kivaa, varsinkin ajatellen, että nyt on kesä. Kesällä kaiken pitäisi olla täydellisesti. aloin surra kesän loppumista jo oikeastaan ennen kuin se alkoikaan. Tyhmä minä. Muistaakseni John Lennon on sanonut, että elämä on se mitä sinulle tapahtuu sillä välin kun mietit mitä tekisit tai jotenkin sinne päin. Se kuvastaa minua täydellisesti. Yritän elää aina niin kovasti ja kun en aina kykene niin kaikki valuu sillä välin sormieni läpi johonkin hukkaan. Nytkin kulutan enemmän aikaa sen murehtimiseen kuinka saan tästä kesästä kaiken mahdollisen irti kuin sen itsensä elämiseen.

Tämän kesän mahtavin kokemus on toistaiseksi ollut Ruisrokin Mewin keikka. Osasin kyllä etukäteen ajatella, että se on varmasti mahtavaa, mutta en osannut kuvitellakaan kuinka upeaa se loppujen lopuksi oli. Oikeastaan sille ei edes ole sopivaa adjektiivia. Keikan ajan leijailin ihan toisissa sfääreissä ja sen jälkeen kesti kauan ennen kuin kykenin edes puhumaan. Tuntui, ettei millään tässä maailmassa ole enää mitään merkitystä ja kaikki on turhaa, jos on olemassa jotain tuollaistakin. Ettei kannata enää elää, koska en tule tuntemaan sellaisia tunteita enää koskaan. En edelleenkään osaa pukea sitä kokemusta sanoiksi, niin kuin tahtoisin, tuskin osaan koskaan. Luulen kyllä, ettei koskaan tule keikkaa, joka ylittäisi tuon. Jonas oli kuin enkelin ja Peter Panin sekoitus, joka vain tupsahti tuomaan meille maan asukkaille jotain pyhää ja kaunista.

 

Oulujoki

 

Joen toisella puolella

keltaisissa huviloissa,

asuu onnellisia ihmisiä.

 

Ei surullista tyttöä laiturilla

miettimässä mihin

aaltojen mukana pääsisi.

Muisti hämärästi

olleensa itsekin joskus onnellinen.

 

He, jotka ajattelevat liikaa

menevät veden ääreen

hukuttamaan murheitaan,

keräämään kiviä,

joiden sileys

lohduttaa sormia vasten.

 

Kivet kannetaan taskussa kaupunkiin.

Jäävät sinne painoksi.

Niin kuin surut sydämeen.

 

Huoh.