Olen kuullut rakkailtani, kuinka ihanaa se on, ettei minulla ole isoa egoa. Luulen ymmärtäväni, mitä he tarkoittavat sillä ja jos ajattelen oikein, niin se on asia, josta itse en niin hirvittävän paljon pidä. Ehkä se on toisille ihmisille helpompaa ja itselle vaikeampaa?  Tai eihän se vaikeaa ole, koska joka tapauksessa olen sellainen kuin olen, enkä osaa muuta, mutta jos pysähtyy ajattelemaan niin saattaisi haluta olla jotain muuta. Ehkä ihmisille ei kannattaisi antaa niin helposti anteeksi, ehkä pitäisi suojella itseään enemmän eikä vain rynnätä suuna päänä tarjoamaan itseään kaikille rikottavaksi. Ehkäpä.

Toisaalta taas on paljon helpompi antaa anteeksi kuin kantaa kaunaa. Helpompi rakastaa ihmisiä kuin inhota. Helpompi sanoa kaikki asiat suoraan kuin padota niitä sisäänsä. Se tekee minusta myös tietyllä tavalla itsekkään, koska sysään ne asiat myös muiden riesaksi, vaikka voisin kantaa ne yksinkin. Onhan sekin itsekästä ajattelua, että ajattelen, että minulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olen ja jos se ei jollekin sovi niin pysyköön minusta kaukana. Yhteinenhän tämä maailma kuitenkin on, ei minun ikiomani. Unohdan sen aina välillä.

Vappu oli kyllä aika huikea. Päähän se jätti hirvittävästi räkää ja liudan kysymyksiä. Räkä varmaan suodattaa niitä kysymyksiä juuri sopivasti, niin en mieti liikaa. Yskä on kanssa hirmuinen. Tupakkaa olisi voinut polttaa hieman vähemmän. Kaiken kaikkiaan nyt on melkein hyrinäolo. Kevät on tullut ja ilmassa on todellakin lupaus kesästä!