Muutama päivä sitten kuulin olevani poikkeuksellinen nuori nainen, koska en omista televisiota tai tietokonetta. Tarkalleen ottaen omistan kyllä television, mutta en digiboksia. DVD-soitin kyllä löytyy, mutta se ei kelvannut lieventäväksi tekijäksi. Nyttemmin olen miettinyt, että mihin kaikki aika oikein lipuu. Minulla ei ole kumpaakaan noista suurista ajansyöjistä ja siltikin kierrän paikasta paikkaan, eikä ole paljonkaan aikaa vain olla. On toki mahdollista, että olen vain maailman aikaan saamattomin ihminen ja kaikki kiireet johtuvat siitä, mutta todennäköisesti ei. Olen oikeastaan aika toimelias.

Tänään olen kuunnellut Manu Chaoa ja kaivannut ihan hirvittävän paljon Espanjaan. Melkein sietämättömän paljon. Aurinko, sininen meri, kuuma hiekka varpaiden välissä ja se vapaus. Kun ei ole kiire yhtään mihinkään, ei ole vastuuta yhtään kenestäkään ja siihen kaikkeen ei-yhtään-mihinkään on aikaa koko päivä. Minulla on ikävä vehnäpatonkeja, jotka on täytetty oliiveilla, majoneesilla ja kuution muotoisella tuorejuustolla, jonka bakteeritaso ei läpäisi mitään hygieniatestejä, koska se on pyörinyt 40-asteisen auton lattialla rikkinäisessä muovipussissa jo monta päivää. Ikävöin jopa tulikuuman veden juomista rannalla silloin kun maksaisi vaikka mitä saadakseen jotain kylmää. Rusketuskin on hävinnyt ja olen jopa hetkittäin harkinnut solariumiin menemistä vain sen takia, että tuntuisi enemmän kesältä.

Pöh minua. Minähän rakastan syksyä enemmän kuin mitään muuta. Saattaisin vain vaihtaa sen nyt vaikka viikkoon auringossa.