Minulle on tullut joku juttu korkeisiin paikkoihin. Sisälle tulee vaan suuri tarve päästä johonkin korkealle. Hassuksi tämän tekee se, että minulla on korkean paikan kammo. Kaikenlaiset tornit ja rakennelmat eivät tule kuuloonkaan, mutta kukkulat ja vaarat, siellä mieleni lepää. Löysin maailman kauneimman paikan mökin läheltä Heinävedeltä, nimeltänsä Pääskyvuori. Ei se ehkä oikeasti mikään erikoinen ollut, mutta minusta juuri maailman kaunein. Aina korkealla tulee vain hyvä olla ja ahdistus helpottaa. Niin myös tänään Pitkävaarassa (tuntuu maailman hassuimmalta kirjoittaa se noin, koska se sanotaan ihan toisin).

Muuten on mielenlaatu mennyt aika tuttuun ja turvalliseen "olen viettänyt liikaa aikaa Kemijärvellä"muottiin. En saa melkein mitään tehdyksi, enimmäkseen makaan sohvalla ja passivoidun. Mieli liitää aivan jossain toisissa ulottavuuksissa, saattaa vierailla todellisuudessa muutaman tunnin välein. Koirat saan lenkitettyä, mutta siinä se sitten onkin. Melkein kolmeen vuorokauteen en poistunut kotoa lähimetsää kauemmaksi. Se maaninen leipomisvimma viime viikolla saattoi sittenkin olla terveellisempää.

Meillä oli viime viikonloppuna kyläilemässä kolme japanilaista naista. Äiti ja isä olivat ihan liekeissä niiden kanssa ja äitikin, joka ei kyllä oikeasti edes osaa englantia ihan sujuvasti niiden kanssa jutteli. Minä en ilmeisesti ollut tarpeeksi innostunut kun sunnuntaina yksi niistä pyyteli anteeksi, että ovat olleet meillä. Tai ainakin minä sen niin ymmärsin, niidenkään englanti ei ehkä sitä maailman vahvinta ollut. Kyllä minä niiden kanssa juttelin ja hengasin, mutta olin kyllä omissa oloissanikin, en jaksa aina olla yltiösosiaalinen. Juro lappilainen luonteeni pääsee oikeuksiin täällä Lapin metsissä. Onneksi jo viikon päästä olen Oulussa.

Kaisalla ja Japulla on keskiviikkona taas yksi uusi seikkailu edessä. Ehkä siitäkin selvitään hengissä ja iloisin mielin.