Ei ole mukavaa olla kipeä. Varsinkin kun olin suunnitellut kaikenlaista urheilullista ohjelmaa tälle viikolle. Minulle kaikessa keskiverto Kaisalle ei edes nouse kuumetta, lämpöä on vaan juuri sen verran, etten voi myöntää itselleni olevani oikeasti kipeä. Kyllä minä silti eilen melkein vain sairastin. Tänään on onneksi jo parempi olo. Olin niin syntinen, etten edes käyttänyt koiria lenkillä. Töissä kyllä olin. Nade osaa ollakin ihan koiriksi vaikkei sitä aktivoitaisikaan, mutta Tirpalta ei armoa tipu. Se on pieneksi koiraksi aika haka aktivoimaan itse itseään, mutta välillä ne sen keinot ovat hieman kyseenalaisia. Mattoni on esimerkiksi alkanut pienentyä pikku hiljaa eräästä nurkasta. Pitäisi varmaan vaan olla onnellinen, että se syö mattoa ja jätti sänkyni rauhaan. Joka päivä jaksan vaan yllättyä siitä rakkaudesta ja elämänilosta, mikä koiranpentuihin mahtuu. Maailmassa ei yksinkertaisesti ole mitään tai ketään, jota Tirppa ei rakastaisi. Naden rakkaus ja omistautuminen ei ole alkuunkaan niin avarakatseista, en muista oliko se pentuna samanlainen. Luultavasti ei. Se on ainakin omistautunut minulle koko pienellä koiran sielullaan ja Tirppa on vähän sellainen rakkausvosu. Sillä on pyllyssäkin musta sydän juuri siellä mistä vauvat tulee. Ei lupaa hyvää.