Tämän aamun olen Rousseaun lomassa miettinyt ihmisten todellisuuksia. Tai lähinnä niiden ihmisten, joiden todellisuus on todistetusti poikkeavasti erilainen "normi" ihmisten todellisuudesta. Autismi minua on kiinnostanut ihan tavattomasti siitä lähtien kun olen erityispedagogiikasta jotain ymmärtänyt ja sitä olen prosessoinut päässäni jo pitempään. Nyt sitten aloin miettiä myös huippuälykkäitä  ja kehitysvammaisia ihmisiä. He kaikki elävät todellisuudessa, jota me tässä välitilassa elävät normaalilla älykkyyskapasiteetilla varustetut ihmiset ei ymmärretä.
Minä en voi koskaan täysin ymmärtää, mutta haluaisin niin kovasti oppia ymmärtämään. Minkälaista on aistia kaikki ihan toisella tavoin ja kun ei ole ketään, jonka kanssa osaisi tai voisi jakaa sen todellisuutensa. Luulen, että maailmassa on aika paljon ihmisiä, jotka eivät voi jakaa todellisuuttaan kenenkään kanssa ja yhteiskunta pyrkii muokkaamaan kaikista heistä samanlaisia, tähän maailmaan sopivia. Se on niin väärin.

Olen ehkä jo ottanut askeleen sitä ymmärrystä kohti kun olen alkanut miettiä asioita ja olen viettänyt aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat olleet ties minkälaisessa todellisuudessa. Kuinka paha tämä nykymaailma onkaan esimerkiksi autistisille. Aisteihin tungetaan joka puolelta ihan kamalat määrät virikkeitä ja välillä se tuntuu hurjalta jo itse kullekin. Mitä se mahtaa olla kun aistit on useita kertoja herkemmät? Muutama viikko sitten tuli telkusta dokkari autistisesta naisesta, joka oli töissä Jenkkilässä karjateollisuudesta ja varsin arvostettu henkilö piireissä. Sai taas vähän perspektiiviä asioihin kun kuuli niitä ihmisen itsensä suusta.

Sinänsä surku hakea koko OKL:ään kun haluaisin vaan niin kovasti opiskella lisää erkkaa. Se on ehkä se toiseksi paras juttu, mutta ei minulla siihen niin suurta paloa ole. Elämästä on tehty vähän turhan mutkikasta, enkä pidä siitä, että pitää uhrata tiettyjä asioita saavuttaakseen toisia. Se ei ole reilua, eihän mikään ole, mutta ei se tarkoita, että minun silti pitäisi hyväksyä se.