Tänään jo melkein toivoin, että en olisi rakastunut tähäänkin bändiin. Pixiesiin siis. Tiesin jo valmiiksi, että se olisi menoa kunhan sen käsiini tai korviini saisin, mutta kuitenkin. Aika ei enää riitä kaikkeen tähän rakastamiseen, puhumattakaan rahoista, joilla kaikki levyt pitäisi ostaa. No ei, oikeasti on vain mahtavaa, että maailmaan mahtuu niin paljon hyvää musiikkia, että sydän pakahtuu sen kanssa. Eilen rakastuin Morrisseyhyn (miten se taipuukaan?). Tälläinen vakavasti rakastumistahti ei vain voi olla hyväksi terveydelle ja tasapainolle.

Vönkyilin tänään tuolilla ja yhtäkkiä tunsin vatsassani jotain kummallista, ihan kuin siellä oikeasti olisi lihaksia. Petteri imuroi ja minä sille hihkumaan "Tule äkkiä tänne, mulla tuntuu vattalihakset!!!" Olin kerrassaan haltioissani, mutta Herra T palautti minut maan pinnalle (once again) kertoen, etten ilman vatsalihaksia pysyisi kasassa ja ne on olleet siellä aina. Ah, pettymys.