Syksyllä Kemijärvi on joko maailman masentavin tai kaunein paikka, riippuu ihan mistä päin tai millä mielin katsoo. Ruska on upea ja kaupungin yksinäisyydessä on jotain riipaisevan kaunista, mutta toisaalta se sama yksinäisyys saa masentumaankin. En voi olla olematta iloinen siitä, ettei minun tarvitse viettää talveani täällä. Minulla ei taida olla mihinkään muuhun maailmassa yhtä ristiriitaista suhtautumista kuin tähän kaupunkiin. On aina yhtä mukavaa ja kamalaa tulla tänne ja lähteä pois. Toisaalta kaipaan aina ihan hirveästi tänne, mutta sitten taas on kyllä mukava lähteä poiskin. Kai se oma koti on sitten enemmän Oulussa kuin täällä. Olen kyllä yrittänyt pyrkiä siihen, että koti olisi siellä missä minäkin, etten olisi sidottuna paikkoihin tai tavaroihin, mutta ei se niin hyvin suju. Joskin ehkä nykyään paremmin kuin entisessä elämässä.

Elämääni on tullut uusi musikaalinen ulottuvuus, nimittäin Olavi Uusivirran uusi levy. Tähän mennessä olen kuunnellut sen ehkä 50 kertaa läpi, eikä se edelleenkään ole menettänyt tehoaan pätkääkään. Voinen ottaa huomioon, että tuo 50 kertaa jakautuu noin viidelle päivälle. Pidän, pidän ja pidän. Olen suorastaan kuormittunut kaiken hienon taiteen alle kun luen myös Tunnit kirjaa, pidin elokuvasta silloin joskus ihan valtavan paljon ja  myös kirja on hurmannut minut. En tiedä mikä minuun vetoaa masentuneissa naisissa, jotka tekevät itsemurhan, Woolfin ja myöskin Sylvia Plathin elämät vain riipaisevat minua ja nyt kun luen tuota Tunnit kirjaa, on vaikeuksia pysyä omassa todellisuudessa kun samaistun vähän liikaa. Seuraava kirjaproggis on sitten Plathin omaelämäkerrallinen kirja, jossa käsittääkseni käsitellään lähinnä sen masennusta. Paljon hyviä ahdistuksen hetkiä tiedossa.