Viime viikko tuntuu kestäneen vuoden. Siihen on mahtunut niin paljon. Paljon ihmisiä, paljon tunteita ja tapahtumia. Viime viikko ei kertakaikkiaan ole koostunut asioista, jotka kuuluvat minun elämääni. En tiedä sitten kenen elämää olen elänyt, mutta ei sen omistaja ole ainakaan tullut takaisin vaatimaan. Kieltämättä kyllä kaikin puolin kummallista aikaa.

Vaikea pysyä todellisuudessa kiinni kun tapahtuu asioita, jotka heittävät siitä arjesta ja todellisuudesta aina vaan kauemmas. Toisaalta en jaksa murehtia. Eräs tässä minulle sanoi, että arvet on merkkejä siitä, että on elänyt. Kaipa minä sitten olen.

Ehkä juuri kaiken tämän takia olen jälleen palavasti rakastunut ystäviini. En aina ihan ymmärrä, että mitä hyvää olen tehnyt saadakseni nuo tytöt sydämeeni. Ei oikeasti tarvitsisi koskaan edes pelätä kun he ovat olemassa. Eikä niidenkään tarvitse, minä kyllä taistelen viimeiseen asti kaikkia maailman pahoja vastaan jos vain tarvitsee. Kenelläkään ei ole yhtä hyviä tyttöjä kuin minulla. Ei varmasti.

Mieltäni valaisee myöskin jo kesä ja Espanjan aurinko kun Hilun kanssa sinne kesällä suunnataan.