Olen kehitellyt itselleni uuden harrastuksen: lifestyleblogit. Ainakin olen melko varma, että ne on lifestyleblogeja. Luen coolien kolmekymppisten perheenäitien blogeja. Onko se sitten sellaista elämää, josta itsekin haaveilen ja siksi ne minua jollain tasolla kiinnostaa. Minua  ei kyllä kiinnosta pätkääkään niiden vaate- ja meikkijutut, lähinnä ne arkipäivän asiat, mitä ne syö aamupalaksi tai minkälainen sää on Etelä-Norjassa. Itseasiassa olen vähän pettynytkin siihen, että blogit Kalastajan vaimo ja Talo meren rannalla, pitivät lähinnä sisällään muoti ja sisustusjuttuja. Odotin ehkä sellaista rempseää maalaiselämää ja turskanpyyntiä. Tarkemmin ajateltuna se on se, mistä minä haaveilen. Sehän siinä onkin, ettei ne maalaisemännät ehdi mitään blogeja pitämään kun ne leipoo karjalanpiirakoita ja perkaa turskia. Tuollaiset kaupunkilaishepsankeikat ehtivät miettiä päivät pääksytystään ikkunaverhojen väriä.

Päivä päivältä olen vakuuttuneempi siitä, että elän väärässä ajassa. Luultavasti minun piti syntyä 1930-luvulla. Se olisi ollut jotain se.

Olen myös nähnyt jo kolmena peräkkäisenä yönä painajaisia. Se on minun maailmassani merkki siitä, etteivät asiat ole hyvin. Kun asiat on hyvin, unet toimii, on tasaisia ja joskus myös lohduttavia. Painajaisia näen vain silloin kun stressaan, suren,  pelkään tai olen levoton. Unessa on yleensä turvassa maailman pahoilta jutuilta, nyt ei sitäkään turvaa ole. Minä ja alitajuntani olemme siis sotatantereella. Se on jännä juttu kuinka hyvä minun alitajuntani osaakaan minulle välillä olla. Näen aina välillä unia, joita kutsun turvauniksi. Ne tulee silloin kun olen oikeasti hajoamassa palasiksi. Esimerkiksi Jenkeissä pahimpina aikoina näin unta, että olin suuressa talossa, jossa vallitsi aivan uskomattoman lämmin ja kodikas tunnelma. Istuin jossain suuressa huoneessa ja kaikki Suomen ystäväni tulivat siihen viereeni istumaan ja me otettiin toisia kädestä kiinni ja muodostettiin sellainen iso ympyrä, jossa väreili hyvää energiaa ja rakkautta. Aamulla kun heräsin, oli sellainen olo niin kuin olisin oikeasti tavannut kaikki ne ihmiset ja he olisivat kaataneet minun hyvää energiaa. Pitäisi löytää jostain jotain mielenrauhaa niin alitajunta leppyisi ja alkaisi taas yhteistyöhön. Tarvitsisin hyviä unia. Turvauni asteella en vielä ainakaan ole.

Mukavaa olla ailahtelevainen. Viime viikolla kaikki oli niin huippua ja yliaktiivisen mahtavaa. Nyt olen taas ihan eri puolella. Toisaalta lohduttavaa, koska huomenna saatan taas pulputa onnea. Ei voi koskaan tietää.

Päätän myös suhteellisen usein, että alan tosi aktiiviseksi bloggaajaksi. Se unohtuu suhteellisen nopeasti. Ihan niin kuin päätän alkaa runoilijaksi tai rohkeaksi, yhtä pitäviä päätöksiä. Maanantaina minulla oli hurjan paha mieli ja kaverikoiravierailun jälkeen menin kirjastoon. Siellä runokirjojen keskellä tapahtui kummallisia juttuja. Minä voimaannuin. Ehkä se oli kuolleiden runoilijoiden henget, ehkä se oli se, että luin ihan uskomattoman paskoja runoja, jotka oli julkaistu, ehkä se oli jumala, mutta niin siinä kävi. Alkoi suorastaan maaninen vaihe, jonka pauloissa olen melkein vieläkin. Toisaalta se on hyvä, toisaalta se on pelottavaa kun tuntee itsensä suorastaan yli-ihmiseksi. Useimmiten minä kuitenkin tunnen itseni ali-ihmiseksi ja epävarmaksi, että vaikka tuntisinkin itseni yli-ihmiseksi niin se tuskin tekee minusta röyhkeää tai kusipäätä. Nyt on kuitenkin ollut hyvä olla.

Jos haluaisin ajatella näitä asioita ja näitä päiviä toisessa valossa niin voisinhan sen tehdäkin. Enimmäkseen arkena olen yksin tai touhuan jotain koirien kanssa, ei minulla välttämättä olisi seuraa vaikka sitä kaipaisinkin. Kun kuitenkin  olen ihan tyytyväinen möyriessäni yksinäni (tai no, koirien kanssa) lumihangessa Ainolanpuistossa tai tuijottaen seinää oman huoneeni lattialla. Se VOISI olla hohdokasta jos ajattelisin hienoja tai korkealentoisia ajatuksia, mutta enimmäkseen ajattelen täysin julkaisukelvottomia höpöhöpöjuttuja.  Se on kuitenkin minun oma elämäni, enkä jaksa ajatella, että hukkaisin sitä sillä, etten tee mitään. On ollut aikoja, jolloin en ole osannut olla tekemättä mitään ja se, että osaa rauhoittua (vaikka sitten liikaakin...) on mielelle hyvästä. Kaiketi tässä alkaa aikuistua?

Aikuistumista on ainakin se, että jatkuvalla syötöllä kuulen vauvoista. Ne vyöryvät joukkovoimalla lähemmäs ja lähemmäs, joskin ihan sydämen vieressä olevat henkilöt eivät ole alkaneet sikiämään toistaiseksi. Siitä tuskin kriisittä selviää, ainakin jos itse olen siinä vaiheessa yhtä lähellä äitiyttä kuin nyt.  Henkisesti olen viime aikoina lähentynyt sitä aika tavalla, että kaiketi minullakin biologinen kello jossain uumenissa on.

Runoja pitäisi antaa pois. Pitäisi kirjoittaa enemmän. Vaikka eilen juuri tajusin, ettei minulla ole sitä paloa, tuskaa tai epätoivoa, mitä on kaikilla, jotka kirjoittavat ammatikseen. Parempi vain hankkia joku turvallinen akateeminen ammatti ja käskeä iwannabesomebodyhaaveiden olla hiljaa.

Mielessäni satoja sanoja,

yritän tehdä niistä lauseita.

Tuhat uutta unelmaa,

kirjoitan niistä kohmeisin käsin.

Jos saatana saisi sieluni,

minusta tulisi runoilija,

pimeissä huoneissa

loppuisi muste kesken.

Aina on jotain muuta.

Uusi kesä,

Uusi rakkaus.

Uusi mahdollisuus onneen.

Sanon,

ettei sen ole väliä.

Se ei ole totta.

Minä osaan vain

kirjoittaa itseni onnelliseksi.

Ehkä sitten niin.

Nämä metsät ovat minun.

Enkä osaa liikkua hiljaa

niin kuin tiedän

että pitäisi.

Niin kuin isä

ennen opetti.

Olen iso nyt,

enkä ole paljon oppinut.

Mutta minä rakastan metsääni,

joka ei käskenyt olla hiljaa.

Antoi huutaa perkeleitä,

potkia kivet pois tieltä,

hakata nyrkeillä puita.

Kun itku tuli,

tarjosi vihreän sylinsä

ja halasi paremmin

kuin yksikään ihminen ikinä osaa.

Fakta numero 1: minä olen melko vanha. Monessa kulttuurissa vaimoksi ihan ikäloppu. Töissä on eräs lapsi, joka on todella huolestunut siitä, ettei minulla ole miestä. Ensin hän kysyy onko minulla miestä. Kun vastaus on ei, hän tahtoo tietää miksi ei ole. Kun en oikein osaa selittää, tiedustelee hän onko minussa jotain vikaa. Vastaukseni eivät ilmeisesti häntä tyydytä, koska keskustelu päättyy yleensä kielen paheksuvaan naksutteluun ja syviin huokauksiin.  Aina yhtä piristävää. En kyllä tunne itseäni melkein 25-vuotiaaksi, enkä ilmeisesti aina näytäkään siltä, koska saan näyttää papereita aina ja kaikkialla. Ehkä on vielä toivoa.

Fakta numero 2: minä olen melko nirso. Tässä on ollut tovi jos toinenkin aikaa miettiä, mitä minä haluan ja mitä minä en halua. Ehkä liikaakin. Jos syöksyy suhteesta suhteeseen, missä ihmeen välissä on aikaa tarkastella omaa elämäänsä ja itseään ja kysyä mitä oikeasti haluaa. Olen tehnyt itse sitä aika kauan, enkä edelleenkään tiedä. Tiedän kyllä koko joukon asioita, joita en halua. Tiedän myöskin, että elämä ilman parisuhdetta on sen verran kivaa, ettei minun  tarvitse olla kenenkään kanssa vain siksi, että tarvitsisin sen miehen tai täyttäisin jonkin tyhjän tilan. Jos biologinen kello joskus alkaa tikittää ja kaikki ystävät on naimisissa, voin hyvinkin tulla toisiin ajatuksiin. On helppoa olla vahva ja itsenäinen kun ystävät on niin lähellä kuin ne nyt minulla ovat. Parisuhde vie kuitenkin aina kauemmas.

Fakta numero 3: suurin osa ikäisistäni pojista on parisuhteessa. Empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet, että baareissa pyörii enimmäkseen nuoria poikia, kusipäisiä poikia tai vanhoja eronneita poikia. Potentiaaliset miehet ovat erittäin harvassa. Onhan tietty muitakin kanavia löytää ihmissuhteita kuin baari, mutta jostain syystä empiiriset tutkimukseni rajoittuvat sinne.

Rakas äitini myös totesi sukulaisillemme kahvipöydässä, että "Minusta vähän tuntuu, että Kaisa taitaa elellä koko elämänsä yksinään koiralaumansa kanssa jossain metsän keskellä, tuskin se mitään miestä löytää" Kannustavaa äiti, kannustavaa. Onneksi lapsia voi tilata ulkomailta yksinkin, on ystäväpoikia, jotka korjaavat pyörän ja poraavat hyllyt.  Pitäisi vielä löytää ura mihin keskittyä ja ruveta feministiksi. Siinä tapauksessa pitäisi kyllä opetella poraamaan ja korjaamaan pyöräkin.

Kun ne kaikki kirjoitukset tänne raahasin niin olihan niitä pakko lukeakin. Paljon naurunpyrskähdyksiä, myötähäpeää teini-Kaisan puolesta ja suruakin. Onneksi en ole enää niin nuori. Eritoten Jenkkien päiväkirja palautti muistoihin sen järkyttävän ahdistuksen ja itseinhon. Minä olen niin kovasti yrittänyt olla maailman täydellisin vaihto-oppilas ja ruoskinut itseäni aika armotta kun se ei ole onnistunut. Muutenkin huomaan olevani nykyisin itselleni paljon lempeämpi kuin silloin ennen. En edes muista milloin olisin oikeasti inhonnut itseäni viimeksi. Teininä se tuntui olevan enemmän kuin pysyvä tunnetila. Onko niiden asioiden suhteen vain luovuttanut vai olenko minä oikeasti alkanut pitää itsestäni enemmän? Luultavasti vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä. Jos nyt pääsisin siihen johonkin naistenlehteen kirjoittamaan kirjettä 16-vuotiaalle itselleni, olisi minulla paljon sanottavaa.

On myöskin asioita, joita minä kaipaan siltä tytöltä. Naiiviutta, uskoa ihmisiin ja asioihin. Kymmenen vuotta sitten en tainnut tietää kyynisyydestä hölkäsen pöläystä, nyt se on pesiytynyt Kekelän nurkkiin lopullisesti. Tietyllä tavalla olin silloin myös paljon rohkeampi. Muutaman kymmenen petttymyksen jälkeen olen kyynisyyden lisäksi alkanut ihan liian varovaiseksi. Oi ihana reikäpäisyys, tulisipa se takaisin.

Tämän kesän mahtavin kokemus on toistaiseksi ollut Ruisrokin Mewin keikka. Osasin kyllä etukäteen ajatella, että se on varmasti mahtavaa, mutta en osannut kuvitellakaan kuinka upeaa se loppujen lopuksi oli. Oikeastaan sille ei edes ole sopivaa adjektiivia. Keikan ajan leijailin ihan toisissa sfääreissä ja sen jälkeen kesti kauan ennen kuin kykenin edes puhumaan. Tuntui, ettei millään tässä maailmassa ole enää mitään merkitystä ja kaikki on turhaa, jos on olemassa jotain tuollaistakin. Ettei kannata enää elää, koska en tule tuntemaan sellaisia tunteita enää koskaan. En edelleenkään osaa pukea sitä kokemusta sanoiksi, niin kuin tahtoisin, tuskin osaan koskaan. Luulen kyllä, ettei koskaan tule keikkaa, joka ylittäisi tuon. Jonas oli kuin enkelin ja Peter Panin sekoitus, joka vain tupsahti tuomaan meille maan asukkaille jotain pyhää ja kaunista.

Oulujoki

Joen toisella puolella

keltaisissa huviloissa,

asuu onnellisia ihmisiä.

Ei surullista tyttöä laiturilla

miettimässä mihin

aaltojen mukana pääsisi.

Muisti hämärästi

olleensa itsekin joskus onnellinen.

He, jotka ajattelevat liikaa

menevät veden ääreen

hukuttamaan murheitaan,

keräämään kiviä,

joiden sileys

lohduttaa sormia vasten.

Kivet kannetaan taskussa kaupunkiin.

Jäävät sinne painoksi.

Niin kuin surut sydämeen.

Huoh.

Toisaalta taas on paljon helpompi antaa anteeksi kuin kantaa kaunaa. Helpompi rakastaa ihmisiä kuin inhota. Helpompi sanoa kaikki asiat suoraan kuin padota niitä sisäänsä. Se tekee minusta myös tietyllä tavalla itsekkään, koska sysään ne asiat myös muiden riesaksi, vaikka voisin kantaa ne yksinkin. Onhan sekin itsekästä ajattelua, että ajattelen, että minulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olen ja jos se ei jollekin sovi niin pysyköön minusta kaukana. Yhteinenhän tämä maailma kuitenkin on, ei minun ikiomani. Unohdan sen aina välillä.

Vappu oli kyllä aika huikea. Päähän se jätti hirvittävästi räkää ja liudan kysymyksiä. Räkä varmaan suodattaa niitä kysymyksiä juuri sopivasti, niin en mieti liikaa. Yskä on kanssa hirmuinen. Tupakkaa olisi voinut polttaa hieman vähemmän. Kaiken kaikkiaan nyt on melkein hyrinäolo. Kevät on tullut ja ilmassa on todellakin lupaus kesästä!

Tänä keväänä ehdin lietsoa itselleni uskomattoman pahan mielen ja stressin tulevaisuudesta. Sitten tulin siihen pisteeseen, jossa vaan päätin heittää kaiken helvettiin. Ehken nyt suoranaisesti helvettiin, mutta päätin, että lykkään yhteiskunnalle mieliksi tekemistä jälleen vuoden. Ainakin melko varmasti. Hyvin luultavasti olen ensi vuonna tismalleen sama duunari kuin olen tämänkin vuoden ollut. En ole edes varma, että onko minun parempi olla se duunari ja tienata verorahoja vai opiskella korkeakoulututkinto? Kumpaa se Herra Yhteiskunta sitten enemmän haluaa? Kaiketi näin monen vuoden jälkeen olen korkeakoulututkinnon suhteen jo menetetty tapaus ja saan ihan rauhassa olla duunari koko loppuelämäni. Jostain on päähäni tullut ajatus, että pitää etsiä aikuisten töitä, eikä työt saa olla kivoja ja nyt kun ne ovat, en tee oikeita töitä. Ei minusta oikeasti tunnu, että olisin töissä. Ainakaan missään oikeissa töissä. Minä käyn joka päivä laulamassa ja nauramassa paikassa X, menen sinne aina hymy huulilla ja saan siitä vielä rahaakin. Pullat pitäisi olla hyvin uunissa ja kehtasin vielä potea siitä hirvittävää syyllisyyttä. Ehkä ensi vuonna hankin sen aikuisten ammatin, ehkä en. Tällä hetkellä en ole valmis päästämään irti tästä, mitä minulla nyt on.

Huomenna Kekelässä rillataan. Huomenna on myöskin vappu. Tänne pitäisi tulla paljon rakkaita ihmisiä ja minua se hymyilyttää. Kesä alkaa toden teolla olla nurkan takana ja se jos mikä tekee iloiseksi.